Oli menossa 1960-luku. Olin nuori, hehkeä, en vielä kolmeakymmentä. Opinnot olin juuri saanut päätökseen, pätkätöitä oli löytynyt, oli vuokra-asuntokin - ja auto, oikeastaan vasta puolikas siitä, äidin kanssa jaettu. Oikein ihana oli, hopeinen Tippa-Rellu, "Reino" nimeltään.
Taidemaailmassa tapahtui. Tekstiiliyritys Marimekko oli aloittanut toimintansa 1950-luvulla. Alkuun oli tehty maskuliinisia raitapaitoja, mutta sitten alkoi ilmestyä naisellisempia vaatteita, mekkoja naisille. Mekoissa oli ihmeellisiä raikkaita värejä ja kuvioita, maanläheisiä tai iloisen kirkkaita. Yksi mekko oli ylitse muiden - se oli vaaleanpunainen, pinkkiä raitakangasta, pystykaulus, huolettoman leveä, paljon taskuja ja kiiltäviä painonappeja. Väri sopi upeasti vaaleaan ihooni, ja olin käynyt sovittamassa mekkoa useita kertoja. Kallis tämä ihanuus oli, mutta rahaa oli säästetty kauan.
Sitten mies puuttui asiaan, kuinkas muuten. Herra Reino, jo hiukan vanha ja vaivainen ei hohtavasta pinnastaan huolimatta ollut tyytyväinen elämäänsä. Se alkoi päästellä hirmuisia paukahduksia ja sitten korvia raastavaa pärinää. Tuomio oli karu: pakoputki hajalla. Jokainen puolikasautonkin omistaja tietää, että vaihtoehtoja ei ole, korjaus on tehtävä. Se oli nuoren budjetille kohtalokas isku, juuri sen pinkin Marimekon verran. Haave jäi kaupan koristukseksi. Lohdutuksena oli vain uusi ja hiljaisesti suhiseva pakoputki - kaiketikin vaaleanpunainen.
Auli Kanninen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti